sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Vuosi pakettiin ja rusetti päälle

Perheessä on kaikki hyvin, iskästä lähtien ollaan kaikki suht terveitä ja asiat ainakin ovat mallillaan. Ja laumassa palikat kohdallaan, ovat terveitä ja onnellisia.



Zorro parani hyvin viime talven venähdyksestään. Paraneminen vaati vapauden riiston ja Zorro hihnaleikkeili Markon kanssa pitkän tovin. Se kauhea lihasten kuihtuminen oli minulle henkisesti raskasta, siitä tuli vähän sama efekti kuin jonkun yhtäkkisestä laihtumisesta. Se on jotenkin niin sairasta ja pelottavaa, jopa kuolemaa enteilevää. Vaan mepäs ei kuoltu, vaan maksettiin hunajaa hieronnoista ja nyt Zorro on erittäin terve ja aktiivinen eläkeläismiäs hääräämässä omia projektejaan.

Kesällä harrastettiin aksaa muutama kerta että päästiin rotumestiksiin. Kolmen startin tuloksena yksi nolla oikein hyvällä sijoituksella ja etenemällä.

Eläkevirka mejäkoirana meni yllättäen, mutta hauskasti puihin. Mejäily osottautui niin yksinäseksi touhuksi kummallekin, että me kuopattiin yhteistuumin mokoman harrastus. Kun me tehdään jotain,  me tehdään se yhdessä.



Sofin kanssa menee niin hyvin. Se on selkeästi vähän rauhoittunut nuoruusvuosiltaan ja muutamia pölläytystakapakkeja lukuunottamatta se on jo melko luotettava. Tai sitten minä olen oppinut pitämään paremmin katseeni sen ajatuskuplassa. Metästyskokeeseen en sen kanssa varmasti koskaan pääse, mutta teemme sitä meidän metästystä, liikumme luonnossa ja nautimme yhteistyöstä.

Aksassa tehdään samoin, menään meidän omaa aksaa jossa ei tuoksia katsella vaan nautitaan. Olen nopeasti kiihtyvänä (=suuttuvana/epätoivoistuvana/hanskat tiskiin heittävänä) opetellut hyllynjälkeistä elämää ja rupean kai pikkuhiljaa oppimaan. Esim viime kisoissa (0/hyl/hyl) me oltiin niin onnellisia lähtöön mennessä, että kerroin Sofille miten ihana ja rakas hän on, ja hyllyn jälkeen (josta kykenin hienosti jatkamaan) maalissa sama juttu, ihan täydestä sydämestäni. Tällä linjalla me jatketaan. Tosin epäilen etten rakkaushörhömoodilla ehdi ohjauksiin, vaan väliäkö sillä. Vuoden kohokohta oli SM-kisojen joukkueradan nolla ja toiseksi paras aika, se jäi lähtemättömästi mieleeni. Tätiaksaa parhaimmillaan.




Kesän alussa syntyi Lahjakas-pentue josta halusin pennun itselleni. Oli se taas jännää. Voi niitä suuria toiveita ja toisaalta vähintään yhtä suuria pelkoja. Ja sieltä pentuaitauksesta piti osata valita se oma kullanmuru. Minähän paneuduin ja valitsin huolella, mutta lopulta kasvattaja valitsikin meille ihan toisen pennun, sen villikon joka oli kyllä kauhean kiinnostava, mutta liian riiviö. Heh heh ja millainen söpö pieni ihanuus sieltä sitten tulikaan ja niin kiltti, eikä juurikaan riiviö, vaan rauhallinen, hirmu iloinen ja hauska.

Metästystä ollaan harjoiteltu sen verran että pillin osaa jollain muotoa. Metsässä hakee ja hakee, muttei raukka tiedä mitä, ja ilahtuu suuresti löytäessään pallon tai damin. Aika helppoa minulle tuollainen joka ei linnuista tajua. Noutoja ollaan tehty, niitä tehdään talvella lisää, sitten kun muuta ei voi harrastaa. Aksassa edetään rauhassa ja nauttien. Ostin hälle kehikon, talvella opetellaan juoksemaan sen läpi. Liitän sen aikanaan aahan jos liitä, aika näyttää. Hänestä taitaa vaan tulla maailman pienin medikoira, mutta me yritetään vielä kasvaa.

Jos seuraavalle vuodelle saa jotain pientä toivoa niin terveyttä kaikille, kiitos. Siitä se kaikki mukavuus lähtee. Ja toivon että naapurimaa hieman rauhoittuisi ja lopettaisi sen pullistelun ja muun höpöilyn.