maanantai 6. tammikuuta 2014

Varsinainen jumipäivä Ojangossa

Aamulla herätessä oli ihana sunnuntaifiilis, ei kiirettä ja kaikki hyvin aamukaffella. Paitsi että aikataulua laatissani huomasin että tunnin kuluttua on lähtö Ojankoon. Appeet naamaan ja menoksi. Ilmossa jumitti ekan karran, jouduin lopulta toteamaan että viitsittekö tyrkätä mut tästä oikeaan suuntaan kiitos.

Tuli radat. Lähdöt oli upeita, olen niin tyytyväinen! Aiemmin olin päättänyt että kun sanon istu niin pitää istua kunnes toisin sanotaan, ja olen minä miten päin tahansa. Mutta kun viimeisimmässä metästystreenissä suuri ja ihmeellinen kasvattajakin vinkkasi Sofin pershiippailtua, että älä käännä sille selkää, se hiippailee heti. Silloin hymyilin itsekseni ja annoin myöten kaikille (Juha + kaikki muut ja nyt siis myös Ulla). Ok, olen läsnä vaikkakin etäämmällä. Lähdöissä kävelin katse koirassa, käskytin istu, hyvä istu, ja Sofi istui nätisti.

Eka rata oli muuten ihan jees paitsi että tuli rytmirikko ja siitä johtuva hylly, mutta niitä nyt tapahtuu alituiseen. Kontaktit piti.



Toka alkoi hyvin. Aalle tullessa piti blokata putki, tein valssin edeltävälle hypylle, putki jäi taakseni ja koira ryntäsi ihan oikein aalle. Silloin kuulin käskyttäväni ''putkeen putkeen'', älysin että meni väärin ja korjasin/karjaisin ''eiku kepiiit''. Samalla pysähdyin ihmettelemään että mikä se oikea sana olikaan ja miksei se suostu tulemaan suusta ulos. Enhän minä tarvinnut mitään sanaa! Mutta kun jumitti niin maan perskuleesti. Ja Sofi kilttinä tyttönä kääntyi ja tuli aalta pois. Voi elämän kevät. Sitten muistin oikean sanan ja jatkettiin, mutta se oli jo hyllyrata ja jatko sen mukainen. Lopulta keskeytin kun keinulta lähti mielestäni liian liukkaasti, vaikka muistaakseni olen päättänyt ettei keinulle tarvitse jäädä asumaan. Onneksi on sen sortin koira että kestää mamman töppäilyt (sydän).



Leiriä autoon siirrettäessä Sofi näppäränä tyttösenä tarjosi autonavaimia, ennen kuin edes tiesin tiputtaneen ne. Alkaa agilityavustajakoiran toimenkuva olla selkeä tällekin luppikselle, muutenkin Sofi oli aivan ihana.

Ne meikäläisen jumitukset pistetään väsymyksen piikkiin, silloin sanoja ei tule, eikä ajatus kulje. Oli niin vauhdikas viikonloppu ettei mitään rajaa. Perjantaina töiden ja lenkin jälkeen piti imuroida ja pyyhkiä lattiat (Sofilla oli niagara-juoksut). Lauantaina olin epiksissä ratahlö aamusta iltaan. Sunnuntaina oli tupa täynnä vieraita. Plus koko viikonlopun meillä majaili vieras kolli, eikä silloin pysty olemaan ihan rento-reiskana. Kolli oli kuitenkin ihan miellyttävän oloinen, onneksi.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Masin muistoksi


Lapsena halusin oman koiran, vaan enpä saanut. Koirat sotkevat ja tuhoavat, ja ne rajoittavat elämää, sanoivat viisaat vanhempani. Aikanaan kun omat lapseni halusivat koiran, hoin heille samaa mantraa. Siinä hokiessani koin valaistumisen. Minähän olin aina halunnut koiraa ja toistaessani vanhempieni vikaa tein siitä sukuvian. Tulin siis järkiini ja päätettiin että meille tulee koira. Lapset olivat koirantuskassaan raahanneet meidät agikisaan, sytyin lajiin ja halusin ehdottomasti agikoiran. Roduksi valittiin ensin kromfohrländeri, mutta kaverini kiellosta (ekaksi koiraksi) ja vinkistä päädyttiin cockeriin, koska ''siitä on teille paljon iloa''. 

Koiraa en osannut vielä valita, niinpä valitsin kasvattajan ja onnistuin siinä hyvin. Valinnassa päädyin Ninan ja Jutan pentueeseen, jota lähdettiin katsomaan ja niin me rakastuttiin pieniin luppakorvaisiin vipeltäjiin. Meille valikoitui uroskoira jonka nimeksi tuli Masi - ihan vaan lumikolan mukaan, se oli kyllä hyvä kola. Jouduttiin vielä kotiin odottelemaan, mutta aikanaan saatiin meidän Masi-vaavi kotiin.

Kotiinhakureissulla Kaisa, Masi ja Laura.

Masi, Mazba, Mati, Matikka - rakkaalla koiralla on monta nimeä.
Meillä sanottiin aina ''Masi on musta ensimmäinen''. Sanonnalla oli kaksoismerkitys, se tarkoitti paitsi väriä, myös paikkaa sydämessä.

Sitten me elettiin sitä lapsiperheen arkea :)

Harrastuksista ensimmäinen oli pentutottistelu Järvenpään Koirakerhon riveissä, ihan vaan omaksi iloksi. Kun Masi oli vuoden ikäinen oli cockerspanielit-lehdessä ilmoitus agilitykoulutuksesta Helsingissä. No sinnehän me haettiin riemusta kiljuen ja siitä alkoi meidän agiura. Kouluttajina olivat Helena ja Ville, eli saatiin huipputason koulutusta heti alusta asti.

Koulutuksen päätteeksi oli leikkimielinen kisa, joka me voitettiin (hermostuksissani kylvin namit pitkin kenttää ja kisakumppanit jokainen vuorollaan lankesi niihin). Osallistuttiin Tuukkin epiksiin jossa sijoituttiinkin hyvin, ellei peräti voitettu, tätä en enää muista. Osallistuttiin myös cockerijoukkueessa Agirotuun. Siellä Masille iski perhe-ikävä kesken kisaamisen ja se karkasi radalta aika monta kertaa etsimään Markoa ja Lauraa.

Agirotu

Sieltä se lähtee selän takaa, kohta yleisön joukosta löytyy Marko, sitten Laura ja lopuksi taas mamman kanssa rataa tekemään. Rankkaa hommaa tämä aksaaminen.

Näille agijutuille tuli päätös kun joku näki Masin liikkeestä että sillä on lonkkavika. Ei mennyt montaa päivää kun lonkat oli kuvattu ja todettu aika huonoiksi C/D. Sen jälkeen agi-homma meni vähän jäähdyttelyksi ja alkoi uuden harrastuksen etsiminen.

Tuosta Masin hingusta lauman perään keksin että sehän tykkäisi varmasti hakuhommista. Järvenpäässä sattui olemaan hakuryhmä jossa ei oltu roturasisteja, taas niitä elämän ylellisyyksiä joita jälkikäteen osaan arvostaa. Ja Masi oli mielettömän hyvä hakukoira, se viipotti vauhdikkaasti ja niin onnellisena pitkin metsiä ukkoja etsimässä. Siitä tuli rullakoira, koska en tykkää haukkumisesta ja rullan kanssa sai kätevästi maksimoitua liikunnan. Esineruutu ei ollut Masille mieleen, se meni enempi pakkopullana, mutta ne ukot oli vastustamattoman ihania.

Siinä se kirmaa joku esine suussaan

Me tehtiin hakua kai monta vuotta säännöllisesti ja nautittiin kovasti. Lopulta Masi kehitti pakkomielteen ukoista ja kävi niin kuumana ettei siinä ollut mitään tolkkua. Kun sen päästi keskilinjan alusta etsimään etunurkkaa, niin se hävisi sen siliän tien ja tuli takaisin vasta käytyään läpi koko hakualueen. Tuli tunne ettei moinen kiihkeys ollut hyväksi koiraparalle. Tähän kohtaan iso kiitos hakuporukalle, oli ne ihania aikoja.

Masi oli kai vuoden kun sen elämään astui meidän marsujen Lassin ja Leevin lisäksi kissaherra Elmeri.

Masi oli kaksi vuotta kun sen elämään pöllähti Zorro-vaavi. Masi ei ollut mikään kiipijäluonne ja Zorro vei aktiivisuudellaan ja suurella omahyväisyydellään koirajohtajuuden, ilman että siitä edes riideltiin.

Kesällä 2006 muutettiin maalle Sipooseen ja tehtiin paljon puutarhatöitä. Siitä tuli hieno ja mielenkiintoinen paikka koirille. Masi pyöri nurmikolla vaikka kuinka kauan hajujen perässä. Se sai viettää puutarhassa oikein koiramaista elämää haistellen, etsien ja tonkien.

Ja kun mammalle ei mikään riitä, saapui talvella 2010 Masin riemuksi vielä Sofi-vauva. Se oli sentään narttu. Paha vaan että Sofin tähden piti luopua palleista, mutta samalla lähti huulipoimut, joka oli hyvä juttu.

Kesällä 2012 tapahtui sellainen ihme että Masi oppi uimaan ja noutamaan vedestä.
FB päivitys: ''Kaunis luontokokemus Masin kanssa, joka siis ei ui, eikä nouda. Joella noudatin Zorroa ja Sofia vuotellen, ja kun Masi lähti kahlailemaan komensin toiset sivummalle. Odotin menisikö se ihan itse uimaan. Oli jo vatsaansa myöten ja ihan selvästi haki katseellaan pinnalta jotain noudettavaa, ei kuitenkaan löytänyt ja kääntyi pois. Sillon heitin damin kauemmaksi veteen ja ihan spontaanisti ilman mitään käskyä lähti Masi uimaan, otti damin suuhunsa ja toi sen minulle käteen asti. Se oli niin kaunista, sillä selvästi lakkasi taas joku geeni olemasta poikittain ja se löysi itsestään noutavan lintukoiran. Onnellinen oli Masikin, oltiin kumpikin ♥''

Ja kun kerran osataan uida ja noutaa niin taipparit täytyy suorittaa. Mentiin Renkoon ja otettiin Sofi mukaan.

Kahdeksanvuotias taipparisankari jota tuomari sanoi herrasmieheksi.

Haku-uran jälkeen Masin hommaksi jäi olla onnellinen. Uimaan oppiminen teki tähän vielä pienen mutkan, mutta taippareiden jälkeen toiveteltiin Masille taas pitkää ikää ja onnellisia vuosia. Taippareiden myötä Masi valmistui cockeriksi eikä sen ei tarvinnut suorittaa enää mitään. Naapurin lasten iloksi Masi tokoili pieniä temppuja ja tekipä lasten kanssa muutaman hölkynkölkyn agiradankin. Minä pidin huolta ettei Masilta pyydetty liikaa ja että nameja tuli riittävästi. Näin me sitten eleltiin, minä harrastelin Zorron ja Sofin kanssa ja Masin tehtävä oli olla onnellinen, liikkua paljon metsässä, puutarhassa ja käppäilylenkeillä. Lemmenlaaksossa käytiin melkein päivittäin ja nautittiin metsästä kaikki.

Lempparissa

Lempparissa

Lempparissa aina vaan :)

Omalla pihalla

Zorro ja Masi

Kossu, Zorro, Masi ja Jakke, serkkukoirat kylässä.

2010 tuli vielä Sofi

Ikävä kyllä Masilla oli paha vika. Joutuessaan mielestään tiukkaan paikkaan se hyökkäsi ja puri. Ei siksi että olisi halunnut, vaan siksi että oli pakko. Se luki tilanteita väärin, luuli olevansa ahdingossa, ei perääntynyt tai paennut, se vaan hyökkäsi ja puri. Tajusin jo varhain että tämä koituu Masin kohtaloksi. Kastrointi auttoi muutamaksi vuodeksi, eikä vahinkoja sattunut. Eläinlääkärikäyntejä kartettiin kuin ruttoa, sillä niiden jälkeen Masin perusturvallisuus aina horjui, se herkistyi pelkäämään pahinta ja sen luottamuksen saavuttamiseksi täytyi tehdä tosissaan töitä. Minulla ja Masilla oli luottamussuhde, se tiesi että mamma hoitaa, eikä anna sille tapahtua mitään pahaa. Ja kuitenkin tassuturman jälkeen juuri minä päätin sen kohtalosta. Se tuntui valtavan pahalta ja oli hirmu raskasta, mutta siltä sen kai täytyykin tuntua. On niin kurjaa kun kaikin tavoin yrittää vaalia oman rakkaan koiran elämää, terveyttä ja onnellisuutta, ja lopulta joutuu tuollaisen raskaan päätöksen tekemään.

Vielä suukko rakkaalle Masi-koiralle, kiitos että olit kanssamme.